So how did I end up here?

Joku kyseli, että jos voisin tehdä postauksen siitä mitä kautta ja miksi muutin tänne rapakon taakse. Pitäisi varmaan edes oman uskottavuuden kannalta valehdella, ja esittää jokin hieno ja pitkästi pohdittu syy, mutta todellisuus on, että kun opiskelupaikkaa tai töitä ei Suomesta herunut, en keksinyt muutakaan järkevää tekemistä. Kipinä ulkomaille pysyvämmin lähtemisestä syttyi vietettyäni lukioaikoina vuoden vaihtarina Connecticutissa, jonka aikana koin valaistuksen minun ja Suomen yhteen sopimattomuudesta. Erityisen haltioissani olin jenkkien myönteisestä ja rennosta elämän asenteesta, ennakkoluulottomuudesta, ja uskosta itseen - kaikki ominaisuuksia, jotka ovat lähes kuolleet sukupuuttoon, jos ovat ikinä eläneetkään, Suomessa. Oli ihanaa olla ihmisten kanssa, jotka osaavat nauttia elämästä, eivätkä ota itseään turhan vakavasti. Ja tietysti New York, tarvitseeko edes mainita?

Kulttuurin lisäksi tunnustauduin jo vaihtarina ollessani New Yorkin vannoutuneeksi rakastajattareksi. En edellenkään tiedä mitään parempaa kuin NYKin henkeäsalpaava ilmapiiri, sanoin kuvailemattoman korkeat pilvenpiirtäjät, hektisyys, ja jatkuva muutos, jonka perässä on mahdoton pysyä. Voisin jatkaa listaa Kiinaan asti. Eniten kuitenkin rakastuin kaupungin eläväisyyteen ja siihen, ettei sitä voi koskaan tuntea täysin läpikotaisin. Näiden ja tuhannen muun syyn takia muutto NYK:in tuntui täydelliseltä ratkaisulta, ja vaihtarivuoden jälkeen hainkin opiskelemaan Fashion Institute of Technologyn muotisuunnittelulinjalle. Mitä en kuitenkaan osannut ennalta arvioida oli se lomakkeiden, testien ja todistusten määrä, mitä koulu vaati pelkkään hakemukseen. Vinkki niille, joita kouluttautuminen täällä päin maailmaa houkuttaisi: varatkaa niiden paperien pyörittelyyn ja eri testiaikojen metsästykseen vähintäänkin 1,5 vuotta, nimimerkillä "Äkkiäkös mä ne tossa kirjotusten ohella sutasen". En sutassut. Olin varmaan vielä syksyn ylppäreiden jälkeisessä kroonisessa sokerihumalassa, muuta rationaalista selitystä en keksi, kun luulin heittäväni loput kirjoitukset, työn, ja neljään eri yliopistoon hakemisen samana keväänä. Niin mikä realismi? Ei siis ollut suuri ylläri, että opiskelupaikat menivät parempiin taskuihin. 

      Keväisen paperivyöryn riemuvoiton lannistamana yliviivasin ulkomaille muuton tulevaisuuden suunnitelmat -listaltani. Joitakin kuukausia myöhemmin jutustelin kuitenkin parin Amerikan mantereen tuttuni kanssa, jotka täyttivät mun informaatioaukkoja jenkkien, mun suomalaiseen makuun monimutkaisesta, yliopistojärjestelmästä ja valaisivat mua enemmän eri opiskelumahdollisuuksista, joita en ollut edes tajunnut ajatella. Jätin silti asian hautomaan, koska motivaatio julistaa uusi sota lomakkeita ja yleistä paperihässäkkää vastaan oli nollassa.
      Vietin hyvän aikaa tekemättä oikeastaan yhtään mitään hyödyllistä, ja sitten loppujen lopuksi päätös lähteä tänne olikin aika extempore. Makoiltuani käytännössä koko viime syksyn sohvalla katsoen maratonina vuoroin Project Runwayta ja Californicationia, tylsistyin yleiseen saamattomuuteeni ja Fazerin siniseen, suoritin noin tunnin researchin, ja pistin hakemuksen nykyiseen kouluuni menemään. Valintaperusteena toimi sijainti (tunnin ajomatkan päässä NYKistä), mukiin menevä hinta, ja huomattavan pieni paperisodan määrä. Kaikki kävi niin uskomattoman nopeasti ja kivuttomasti edelliseen prosessiin verrattuna, että täytyi pariin kertaan lukea yliopiston vaatimuslista uudelleen ennen kuin uskoin. Aloin kokoamaan tarvittavia papereita syyskuussa ja muistaakseni marraskuun lopulla sitten postilaatikosta kilahti hyväksymiskirje, jonka mukaan pääsisin aloittamaan jo kevälukukaudella. Mietin silloin, että kas kun kävi helposti, miksen keksinyt julkisia yliopistoja aiemmin.

       Joulukuun alussa lähdön sata prosenttisesti varmistuttua aloin olisi pitanyt aloittaa muuttovalmistelut. Ostin lentoliput, ristin kädet niskan taakse ja venailin lähtöpäivää. Ahdoin lähtöä edeltävänä iltana kaksi matkalaukkua niin täyteen vaatteita että liitokset venyivät, ja painelin seuraavana aamuna lentokentälle paukuttamaan lentoyhtiön ylipainorajoja. Paikan päälle päästyäni kävi mielessä, että olisi ehkä sen verran pitänyt vaivautua, että olisi edes asunnon hankkinut etukäteen. En ollut onneksi koditta kauaa, vaan passeli kämppä löytyi suht nopeasti ja vieläpä tosi läheltä koulua. Lucky me!
      Nyt olen elellyt ja opiskellut täällä New Yorkissa (siis osavaltiossa ei kaupungissa) melkein vuoden, miinus kesä, jonka vietin töissä koti-Suomessa. Tämä syksy on ollut lievästi ilmaistuna tapahtumarikas. Luonnon katastrofeista on koettu maanjäristys, tulva ja ukkoslumimyrsky. Olen ollut super kiireinen koulun kanssa ja sitä kautta myös super stressaantunut. Silti valinta lähteä ulkomaille on tuntunut täysin oikealta, enkä kadu. Opiskelen maassa jossa haluan, alaa josta pidän, ja unelmissa olisi vaihtaa koulua ja muuttaa tulevaisuudessa poikaystävän kanssa kaupunkiin jota rakastan. Sounds damn good to me.